Kriisiapu traumaattisten tapahtumien yhteydessä
Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 17.12.2017 mielenkiintoisen artikkelin (Vasantola 2017), jossa käsitellään psyykkisen trauman jälkeen annettavaa kriisiapua melko kriittisestä näkökulmasta. Artikkelissa käydään läpi muun muassa kriisiavun käytäntöjä, siihen liittyvää tutkimustietoa sekä kriisiavun tämänhetkistä tilannetta Suomessa. Lisäksi Helsingin Sanomat oli kysellyt lukijoiltaan kokemuksia kriisiavusta (Helsingin Sanomat. 2017).
Psyykkinen trauma tarkoittaa äkillistä, järkyttävää ja ennakoimatonta tapahtumaa, joka voi aiheuttaa sen kokeneille erilaisia oireita ja tunteita, kuten ahdistusta, surua, stressiä tai hallinnan tunteen menetystä. Esimerkkejä tyypillisistä traumoja aiheuttavista tapahtumista ovat liikenneonnettomuus, läheisen äkillinen ja tapaturmainen kuolema sekä väkivallan uhriksi joutuminen, ja tuhannet ihmiset esimerkiksi Suomessa kokevat vuosittain jonkin tällaisen tapahtuman. Traumaattinen tapahtuma laukaisee ihmisessä tyypillisesti sokkitilan, jonka kesto voi vaihdella esimerkiksi tunnista pariin vuorokauteen. Tästä alkaa suurimmalla osalla tiettyä kaavaa yksilöllisin ominaispiirtein noudattava kriisin kulku, jossa sokkia seuraa ensin tunteet pintaan nostava reaktiovaihe, tämän jälkeen trauman hyväksymiseen tähtäävä työstämis- ja käsittelyvaihe ja lopuksi uudelleen orientoitumisen vaihe. (Saari 2000; Kanerva – Kuhanen 2017: 232–235.)
Joskus trauman vaiheiden etenemisessä voi esiintyä häiriöitä, jolloin trauman kokeneelle voi syntyä pidempiaikaisia traumaperäisiä haitallisia oireita. Tätä kutsutaan traumaperäiseksi stressihäiriöksi (PTSD), ja sen oireita ovat muun muassa jatkuva ahdistuneisuus, toistuvat muisti- ja mielikuvat tai painajaiset tapahtuneesta, nukkumisvaikeudet, keskittymisvaikeudet, tunneilmaisun kapeneminen sekä traumaattisista tapahtumista muistattavien asioiden välttely. Traumaperäinen stressihäiriö voi pitkään jatkuessaan aiheuttaa esimerkiksi muita mielenterveyden häiriöitä ja työkyvyttömyyttä, joten sen hoitaminen ja ehkäiseminen mahdollisuuksien mukaan on tärkeää. (Huttunen 2016; Saari 2000: 77–80.)
Traumaperäisen stressihäiriön yleisyydestä löytyy erilaisia arvioita. Huttusen (2016) mukaan noin viisi prosenttia ihmisistä kärsii siitä jossain vaiheessa elämäänsä, kun taas Saari (2000: 94) kirjoittaa, että jopa 30–40 prosentilla trauman kokeneista ei ole riittäviä voimavaroja käsitellä traumaattista tapahtumaa. Alkuperäisen trauman tyyppi ja voimakkuus tosin todennäköisesti vaikuttavat häiriöiden syntyyn, ja eri tutkimukset voivat antaa erilaisia tuloksia riippuen käytetystä datasta.
Traumaattisen kokemuksen läpikäyneelle ihmiselle on olemassa erilaisia hoitomuotoja riippuen siitä, missä kriisin vaiheessa ihminen on. Sokkivaiheen psykososiaalista tukea kutsutaan psyykkiseksi ensiavuksi ja se sisältää lähinnä trauman kokeneen kuuntelemista, läsnäoloa sekä rauhallisen ja turvallisen olotilan luomista. (Saari 2000: 142–144.)
Kriisin reaktiovaiheessa yksi trauman kokeneen tukimuoto on debriefing-menetelmä, jota käytetään paljon Suomessa. Siinä kriisityöntekijä käy yksin tai ryhmässä trauman kokeneiden kanssa traumaattisen tapahtuman ja siihen liittyviä ajatuksia, tunteita ja oireita läpi vaihe vaiheelta. Tämän tarkoituksena on ehkäistä traumaperäistä oireilua ja työstää psyykkistä traumaa, jotta se tulisi käsitellyksi ja trauman kokenut voisi helpommin hyväksyä tapahtuman ja jatkaa eteenpäin elämässään. Usein debriefing-istunto on ryhmämuotoinen, ja siinä ovat mukana kaikki käsitellyssä tapahtumassa mukana olleet tai esimerkiksi tapaturmaisesti kuolleen henkilön läheiset. (Saari 2000: 156; Pasternack 2004.)
Aiemmin mainittu Helsingin Sanomien artikkeli (Vasantola 2017) ottaa suhteellisen voimakkaasti kantaa kriisiavun tarpeellisuuteen nykyisessä mittakaavassa sekä kritisoi etenkin debriefing-menetelmää ja sen hyödyllisyyttä. Artikkeli antaa debriefingistä ja kriisiavun antajista jopa melko ammattitaidottoman kuvan. Tämän lisäksi suuressa osassa Helsingin Sanomien keräämistä lukijoiden kokemuksista kriisiavusta debriefing-istuntoon osallistuneet olivat kokeneet tilanteen ahdistavana tai muulla tavalla negatiivisesti. Jotkut olivat esimerkiksi kokeneet, että heidät oli pakotettu osallistumaan ja puhumaan tunteistaan, vaikka eivät olisi halunneet, ja monet kokivat ryhmämuotoisen istunnon epämukavana. (Vasantola 2017; Helsingin Sanomat. 2017.) Sanomalehden kysely ei tietenkään ole millään tavalla tieteellinen otanta, mutta toisaalta on myös tärkeää huomioida, jos monille debriefingiin osallistuneille on jäänyt siitä huono kokemus.
Helsingin Sanomien artikkeli (Vasantola 2017) käy läpi debriefingiä käsittelevää tieteellistä tietoa, joka antaa menetelmästä melko ristiriitaisen kuvan. Debriefing-menetelmää on tutkittu ja kritisoitu paljon sekä kansainvälisessä että suomalaisessa alan kirjallisuudessa. Esimerkiksi Gartlehner ym. (2013: ES-12) toteavat, että debriefingin ei ole todettu vaikuttavan traumaperäisen stressihäiriön tai masennusoireiden ilmaantuvuuteen tai vakavuuteen trauman kokeneilla ihmisillä kuuden kuukauden seurantajakson aikana. Samoilla linjoilla on toinenkin katsausartikkeli (Roberts – Kitchiner – Kenardy – Bisson 2009), joiden kirjoittajat päätyvät olemaan suosittelematta minkään psykologisten interventioiden rutiininomaista käyttöä traumaattisten tapahtumien jälkeen. Kirjoittajat lisäksi jatkavat, että psykologista kriisiapua sekä yhden että useamman kerran interventioina saaneilla voi jopa esiintyä haitallisia vaikutuksia verrattuna niihin, jotka eivät saa lainkaan kriisiapua. Myös esimerkiksi alalla vaikutusvaltainen American Psychological Association (Society of Clinical Psychology. 2016) pitää debriefing-menetelmän tieteellistä näyttöä riittämättömänä ja menetelmää jopa potentiaalisesti haitallisena. Molemmissa yllä käsitellyissä artikkeleissa tosin mainitaan, että tutkimusta tehokkaista kriisiavun menetelmistä tarvitaan lisää.
Sekä Vasantola (2017) että Pasternack (2004) kirjoittavat siitä, että on ongelmallista, että Suomessa debriefingiä tarjotaan kriisiapuna automaattisesti lähes kaikille traumaattisessa kokemuksessa vähänkään mukana olleille. Molempien kirjoittajien mielestä kriisin kohdanneen ihmisen pidemmän aikavälin traumaperäinen oirehtiminen tulisi nähdä pikemminkin poikkeuksena, ei sääntönä. Toisin sanoen heidän mielestään suurin osa trauman kokeneista ihmisistä selviää kokemuksesta omien voimavarojensa turvin ilman debriefingin kaltaista, ammattimaista kriisiapua. Kriisiapu tulisikin heidän mukaansa pyrkiä kohdistamaan niihin, jotka saattavat alkaa oirehtia trauman seurauksena. Tällöin tärkeäksi kysymykseksi nousee, kuinka tunnistaa ne trauman kokeneet, joiden riski sairastua traumaperäiseen stressihäiriöön on suurentunut.
Hoitotyötä tekevät saattavat myös välillä kohdata psyykkisen trauman kokeneita ihmisiä. Kaikesta ristiriitaisesta tiedosta sekä näiden potilaiden mahdollisesti vaikeistakin tunteista ja oireista johtuen tällaisten henkilöiden hoitaminen voi tuntua vaikealta ja raskaalta. Sairaanhoitajan näkökulmasta tärkeintä hoitamisessa on lopulta ihmisen yksilöllinen kohtaaminen, hänen omien voimavarojensa selvittäminen ja niiden mukaan toimiminen. Hoitajalla tulisi olla herkkyyttä antaa hänen puhua tai olla puhumatta tapahtumasta, kuunnella ja olla läsnä, jotta luottamuksellisen hoitosuhteen luominen olisi mahdollista. (Kanerva – Kuhanen 2017: 232–235.)
Gartlehner, Gerald – Forneris, Catherine A. – Brownley, Kimberly A. – Gaynes, Bradley N. – Sonis, Jeffrey – Coker-Schwimmer, Emmanuel – Jonas, Daniel – Greenblatt, Amy – Wilkins, Tania M. – Woodell, Carol L. – Lohr, Kathleen N. 2013. Interventions for the Prevention of Posttraumatic Stress Disorder (PTSD) in Adults After Exposure to Psychological Trauma. Comparative Effectiveness Review Number 109. Agency for Healthcare Research and Quality. Saatavilla sähköisesti osoitteessa: <https://www.ncbi.nlm.nih.gov/books/NBK133344/pdf/Bookshelf_NBK133344.pdf>.
Helsingin Sanomat. 2017. Kauheaa lässytystä”, ”olo keveni”, ”todella ahdistavaa” ja ”pakotetaan puhumaan tunteista” – lukijat kertovat kokemuksiaan kriisiavusta. Verkkodokumentti. Julkaistu 17.12.2017. Saatavissa sähköisesti osoitteessa: <https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005491567.html>. Luettu 19.12.2017.
Huttunen, Matti 2016. Traumaperäinen stressihäiriö. Duodecim Terveyskirjasto. Verkkodokumentti. Julkaistu 17.10.2016. Saatavissa sähköisesti osoitteessa: <http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00526>. Luettu 19.12.2017.
Kanerva, Anne – Kuhanen, Carita 2017. Keskeisimmät mielenterveyden häiriöt ja niiden hoitotyö. Teoksessa Hämäläinen, Kaisu – Kanerva, Anne – Kuhanen, Carita – Schubert, Carla – Seuri, Tarja. Mielenterveyshoitotyö. 5. uudistettu painos. Helsinki: Sanoma Pro. 224–298.
Pasternack, Iris 2004. Psykologinen jälkipuinti eli debriefing – kiistanalainen käytäntö edelleen. Työterveyslääkäri 22 (3). 324–325. Saatavissa sähköisesti osoitteessa: <http://www.ebm-guidelines.com/dtk/shk/avaa?p_artikkeli=ttl00139>. Luettu 19.12.2017.
Roberts, Neil P. – Kitchiner, Neil J. – Kenardy, Justin – Bisson, Jonathan I. 2009. Multiple session early psychological interventions for the prevention of post-traumatic stress disorder. Cochrane Library. Saatavilla sähköisesti osoitteessa: <http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/14651858.CD006869.pub2/full>.
Saari, Salli 2000. Kuin salama kirkkaalta taivaalta – Kriisit ja niistä selviytyminen. 5. painos. Helsinki: Otava.
Society of Clinical Psychology. 2016. Psychological debriefing for post-traumatic stress disorder. American Psychological Association. Verkkodokumentti. Saatavilla sähköisesti osoitteessa: <https://www.div12.org/psychological-treatments/treatments/psychological-debriefing-for-post-traumatic-stress-disorder/>. Luettu 19.12.2017.
Vasantola, Satu 2017. Kriisi! Helsingin Sanomat. B6–B7. Julkaistu 17.12.2017.
Psyykkinen trauma tarkoittaa äkillistä, järkyttävää ja ennakoimatonta tapahtumaa, joka voi aiheuttaa sen kokeneille erilaisia oireita ja tunteita, kuten ahdistusta, surua, stressiä tai hallinnan tunteen menetystä. Esimerkkejä tyypillisistä traumoja aiheuttavista tapahtumista ovat liikenneonnettomuus, läheisen äkillinen ja tapaturmainen kuolema sekä väkivallan uhriksi joutuminen, ja tuhannet ihmiset esimerkiksi Suomessa kokevat vuosittain jonkin tällaisen tapahtuman. Traumaattinen tapahtuma laukaisee ihmisessä tyypillisesti sokkitilan, jonka kesto voi vaihdella esimerkiksi tunnista pariin vuorokauteen. Tästä alkaa suurimmalla osalla tiettyä kaavaa yksilöllisin ominaispiirtein noudattava kriisin kulku, jossa sokkia seuraa ensin tunteet pintaan nostava reaktiovaihe, tämän jälkeen trauman hyväksymiseen tähtäävä työstämis- ja käsittelyvaihe ja lopuksi uudelleen orientoitumisen vaihe. (Saari 2000; Kanerva – Kuhanen 2017: 232–235.)
Joskus trauman vaiheiden etenemisessä voi esiintyä häiriöitä, jolloin trauman kokeneelle voi syntyä pidempiaikaisia traumaperäisiä haitallisia oireita. Tätä kutsutaan traumaperäiseksi stressihäiriöksi (PTSD), ja sen oireita ovat muun muassa jatkuva ahdistuneisuus, toistuvat muisti- ja mielikuvat tai painajaiset tapahtuneesta, nukkumisvaikeudet, keskittymisvaikeudet, tunneilmaisun kapeneminen sekä traumaattisista tapahtumista muistattavien asioiden välttely. Traumaperäinen stressihäiriö voi pitkään jatkuessaan aiheuttaa esimerkiksi muita mielenterveyden häiriöitä ja työkyvyttömyyttä, joten sen hoitaminen ja ehkäiseminen mahdollisuuksien mukaan on tärkeää. (Huttunen 2016; Saari 2000: 77–80.)
Traumaperäisen stressihäiriön yleisyydestä löytyy erilaisia arvioita. Huttusen (2016) mukaan noin viisi prosenttia ihmisistä kärsii siitä jossain vaiheessa elämäänsä, kun taas Saari (2000: 94) kirjoittaa, että jopa 30–40 prosentilla trauman kokeneista ei ole riittäviä voimavaroja käsitellä traumaattista tapahtumaa. Alkuperäisen trauman tyyppi ja voimakkuus tosin todennäköisesti vaikuttavat häiriöiden syntyyn, ja eri tutkimukset voivat antaa erilaisia tuloksia riippuen käytetystä datasta.
Traumaattisen kokemuksen läpikäyneelle ihmiselle on olemassa erilaisia hoitomuotoja riippuen siitä, missä kriisin vaiheessa ihminen on. Sokkivaiheen psykososiaalista tukea kutsutaan psyykkiseksi ensiavuksi ja se sisältää lähinnä trauman kokeneen kuuntelemista, läsnäoloa sekä rauhallisen ja turvallisen olotilan luomista. (Saari 2000: 142–144.)
Kriisin reaktiovaiheessa yksi trauman kokeneen tukimuoto on debriefing-menetelmä, jota käytetään paljon Suomessa. Siinä kriisityöntekijä käy yksin tai ryhmässä trauman kokeneiden kanssa traumaattisen tapahtuman ja siihen liittyviä ajatuksia, tunteita ja oireita läpi vaihe vaiheelta. Tämän tarkoituksena on ehkäistä traumaperäistä oireilua ja työstää psyykkistä traumaa, jotta se tulisi käsitellyksi ja trauman kokenut voisi helpommin hyväksyä tapahtuman ja jatkaa eteenpäin elämässään. Usein debriefing-istunto on ryhmämuotoinen, ja siinä ovat mukana kaikki käsitellyssä tapahtumassa mukana olleet tai esimerkiksi tapaturmaisesti kuolleen henkilön läheiset. (Saari 2000: 156; Pasternack 2004.)
Aiemmin mainittu Helsingin Sanomien artikkeli (Vasantola 2017) ottaa suhteellisen voimakkaasti kantaa kriisiavun tarpeellisuuteen nykyisessä mittakaavassa sekä kritisoi etenkin debriefing-menetelmää ja sen hyödyllisyyttä. Artikkeli antaa debriefingistä ja kriisiavun antajista jopa melko ammattitaidottoman kuvan. Tämän lisäksi suuressa osassa Helsingin Sanomien keräämistä lukijoiden kokemuksista kriisiavusta debriefing-istuntoon osallistuneet olivat kokeneet tilanteen ahdistavana tai muulla tavalla negatiivisesti. Jotkut olivat esimerkiksi kokeneet, että heidät oli pakotettu osallistumaan ja puhumaan tunteistaan, vaikka eivät olisi halunneet, ja monet kokivat ryhmämuotoisen istunnon epämukavana. (Vasantola 2017; Helsingin Sanomat. 2017.) Sanomalehden kysely ei tietenkään ole millään tavalla tieteellinen otanta, mutta toisaalta on myös tärkeää huomioida, jos monille debriefingiin osallistuneille on jäänyt siitä huono kokemus.
Helsingin Sanomien artikkeli (Vasantola 2017) käy läpi debriefingiä käsittelevää tieteellistä tietoa, joka antaa menetelmästä melko ristiriitaisen kuvan. Debriefing-menetelmää on tutkittu ja kritisoitu paljon sekä kansainvälisessä että suomalaisessa alan kirjallisuudessa. Esimerkiksi Gartlehner ym. (2013: ES-12) toteavat, että debriefingin ei ole todettu vaikuttavan traumaperäisen stressihäiriön tai masennusoireiden ilmaantuvuuteen tai vakavuuteen trauman kokeneilla ihmisillä kuuden kuukauden seurantajakson aikana. Samoilla linjoilla on toinenkin katsausartikkeli (Roberts – Kitchiner – Kenardy – Bisson 2009), joiden kirjoittajat päätyvät olemaan suosittelematta minkään psykologisten interventioiden rutiininomaista käyttöä traumaattisten tapahtumien jälkeen. Kirjoittajat lisäksi jatkavat, että psykologista kriisiapua sekä yhden että useamman kerran interventioina saaneilla voi jopa esiintyä haitallisia vaikutuksia verrattuna niihin, jotka eivät saa lainkaan kriisiapua. Myös esimerkiksi alalla vaikutusvaltainen American Psychological Association (Society of Clinical Psychology. 2016) pitää debriefing-menetelmän tieteellistä näyttöä riittämättömänä ja menetelmää jopa potentiaalisesti haitallisena. Molemmissa yllä käsitellyissä artikkeleissa tosin mainitaan, että tutkimusta tehokkaista kriisiavun menetelmistä tarvitaan lisää.
Sekä Vasantola (2017) että Pasternack (2004) kirjoittavat siitä, että on ongelmallista, että Suomessa debriefingiä tarjotaan kriisiapuna automaattisesti lähes kaikille traumaattisessa kokemuksessa vähänkään mukana olleille. Molempien kirjoittajien mielestä kriisin kohdanneen ihmisen pidemmän aikavälin traumaperäinen oirehtiminen tulisi nähdä pikemminkin poikkeuksena, ei sääntönä. Toisin sanoen heidän mielestään suurin osa trauman kokeneista ihmisistä selviää kokemuksesta omien voimavarojensa turvin ilman debriefingin kaltaista, ammattimaista kriisiapua. Kriisiapu tulisikin heidän mukaansa pyrkiä kohdistamaan niihin, jotka saattavat alkaa oirehtia trauman seurauksena. Tällöin tärkeäksi kysymykseksi nousee, kuinka tunnistaa ne trauman kokeneet, joiden riski sairastua traumaperäiseen stressihäiriöön on suurentunut.
Hoitotyötä tekevät saattavat myös välillä kohdata psyykkisen trauman kokeneita ihmisiä. Kaikesta ristiriitaisesta tiedosta sekä näiden potilaiden mahdollisesti vaikeistakin tunteista ja oireista johtuen tällaisten henkilöiden hoitaminen voi tuntua vaikealta ja raskaalta. Sairaanhoitajan näkökulmasta tärkeintä hoitamisessa on lopulta ihmisen yksilöllinen kohtaaminen, hänen omien voimavarojensa selvittäminen ja niiden mukaan toimiminen. Hoitajalla tulisi olla herkkyyttä antaa hänen puhua tai olla puhumatta tapahtumasta, kuunnella ja olla läsnä, jotta luottamuksellisen hoitosuhteen luominen olisi mahdollista. (Kanerva – Kuhanen 2017: 232–235.)
Gartlehner, Gerald – Forneris, Catherine A. – Brownley, Kimberly A. – Gaynes, Bradley N. – Sonis, Jeffrey – Coker-Schwimmer, Emmanuel – Jonas, Daniel – Greenblatt, Amy – Wilkins, Tania M. – Woodell, Carol L. – Lohr, Kathleen N. 2013. Interventions for the Prevention of Posttraumatic Stress Disorder (PTSD) in Adults After Exposure to Psychological Trauma. Comparative Effectiveness Review Number 109. Agency for Healthcare Research and Quality. Saatavilla sähköisesti osoitteessa: <https://www.ncbi.nlm.nih.gov/books/NBK133344/pdf/Bookshelf_NBK133344.pdf>.
Helsingin Sanomat. 2017. Kauheaa lässytystä”, ”olo keveni”, ”todella ahdistavaa” ja ”pakotetaan puhumaan tunteista” – lukijat kertovat kokemuksiaan kriisiavusta. Verkkodokumentti. Julkaistu 17.12.2017. Saatavissa sähköisesti osoitteessa: <https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005491567.html>. Luettu 19.12.2017.
Huttunen, Matti 2016. Traumaperäinen stressihäiriö. Duodecim Terveyskirjasto. Verkkodokumentti. Julkaistu 17.10.2016. Saatavissa sähköisesti osoitteessa: <http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00526>. Luettu 19.12.2017.
Kanerva, Anne – Kuhanen, Carita 2017. Keskeisimmät mielenterveyden häiriöt ja niiden hoitotyö. Teoksessa Hämäläinen, Kaisu – Kanerva, Anne – Kuhanen, Carita – Schubert, Carla – Seuri, Tarja. Mielenterveyshoitotyö. 5. uudistettu painos. Helsinki: Sanoma Pro. 224–298.
Pasternack, Iris 2004. Psykologinen jälkipuinti eli debriefing – kiistanalainen käytäntö edelleen. Työterveyslääkäri 22 (3). 324–325. Saatavissa sähköisesti osoitteessa: <http://www.ebm-guidelines.com/dtk/shk/avaa?p_artikkeli=ttl00139>. Luettu 19.12.2017.
Roberts, Neil P. – Kitchiner, Neil J. – Kenardy, Justin – Bisson, Jonathan I. 2009. Multiple session early psychological interventions for the prevention of post-traumatic stress disorder. Cochrane Library. Saatavilla sähköisesti osoitteessa: <http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/14651858.CD006869.pub2/full>.
Saari, Salli 2000. Kuin salama kirkkaalta taivaalta – Kriisit ja niistä selviytyminen. 5. painos. Helsinki: Otava.
Society of Clinical Psychology. 2016. Psychological debriefing for post-traumatic stress disorder. American Psychological Association. Verkkodokumentti. Saatavilla sähköisesti osoitteessa: <https://www.div12.org/psychological-treatments/treatments/psychological-debriefing-for-post-traumatic-stress-disorder/>. Luettu 19.12.2017.
Vasantola, Satu 2017. Kriisi! Helsingin Sanomat. B6–B7. Julkaistu 17.12.2017.
Kommentit
Lähetä kommentti