Mielenterveyden häiriöstä kärsivän sairaudentunnottomuus ja tahdosta riippumaton hoito

Muutamaan mielenterveyden häiriöön saattaa yhtenä oireena kuulua sairaudentunnottomuutta. Se tarkoittaa sitä, että ihminen, joka esimerkiksi terveysalan ammattilaisten arvion perusteella on sairastunut mielenterveyden häiriöön, ei itse koe olevansa mieleltään sairas ja hänen on vaikeaa tiedostaa esimerkiksi oireitaan tai hoidon tarvettaan. Sairaudentunnottomuutta ei esiinny läheskään kaikilla sairastuneilla ja sitä voi esiintyä myös muiden kuin mielenterveydellisten sairauksien yhteydessä, mutta monesti oire liitetään nimenomaan mielenterveyden häiriöihin. (Kanerva – Kuhanen 2017: 258; Sneck 2013: 4–5.) 

Sairaudentunnottomuutta voi esiintyä etenkin psykoottisissa sairauksissa, kuten skitsofreniassa, psykoosipiirteisessä persoonallisuushäiriössä, psykoottisessa masennuksessa ja skitsoaffektiivisessa häiriössä, sekä kaksisuuntaisen mielialahäiriön maniavaiheessa, erilaisissa sekavuustiloissa sekä anoreksiassa (Kanerva – Kuhanen 2017: 253–255; Sneck 2013: 4). Yleisiä tekijöitä sairaudentunnottomuuden takana ovat varsinkin psykoottisille sairauksille ominaiset harhaluulot, vainoharhaisuus sekä aistiharhat, kuten näkö- ja kuuloharhat (Kanerva – Kuhanen 2017: 256–257; Huttunen 2016). Psykoottinen tai muulla tavalla mielenterveydeltään järkkynyt sairaudentunnoton ihminen usein kokee harhansa täysin tosina, minkä vuoksi hän ei välttämättä pysty tunnistamaan näitä ilmiöitä sairauden aiheuttamiksi oireiksi eikä siten tunnista itse sairauttakaan (Kanerva – Kuhanen 2017: 256–260).  

Mielenterveydenhäiriöisen sairaudentunnottomuus aiheuttaa runsaasti haasteita potilaan hoidolle terveydenhuollon piirissä sekä hankaloittaa monesti myös sairaudentunnottoman lähipiirin kanssakäymistä hänen kanssaan. Sairaudentunnottomuus saattaa muun muassa huomattavasti haitata potilaan hoitoprosessia, hoitoon sitoutumista ja kuntoutumista, ja hän saattaa vastustaa hoitoa ja kieltäytyä erilaisista hoitotoimenpiteistä, kuten lääkityksestä. Potilaalla saattaa myös esiintyä hoitoon liittyviä harhaluuloja, kuten kuvitelmia lääkityksen myrkyllisyydestä, jotka entisestään voivat huonontaa hoitomyönteisyyttä ja aiheuttaa pelkoja. Huono hoitoon sitoutuminen yleisesti huonontaa sairauden ennustetta ja altistaa potilasta pitkittyneelle sairaalahoidolle tai sairauden uusimiselle. (Kanerva – Kuhanen 2017: 258–260; Kauppi 2016: 21–22; Oksanen 2015: 1438; Sneck 2013: 10–12.) 

Näistä lähtökohdista hoitohenkilökunnan voi olla esimerkiksi vaikeaa saavuttaa sairaudentunnottoman potilaan luottamusta tai päästä hänen kanssaan hyvään vuorovaikutukseen. Lisäksi hoitajien voi olla hankalaa kokea empatiaa potilasta kohtaan, jos esimerkiksi hänen käytöksensä ei ole asiallista ja hän herättää hoitohenkilökunnassa negatiivisia tunteita. Näitä kaikkia seikkoja pidetään yleensä mielenterveyden häiriöiden hoidon kulmakivinä, ja ilman niitä hoidon onnistuminen on vähintään epävarmaa. (Kanerva – Kuhanen 2017: 259–260.)  

Joissakin tapauksissa mielenterveyden häiriöstä kärsivä sairaudentunnoton potilas saatetaan joutua lähettämään tahdosta riippumattomaan hoitoon sairaalaosastolle. Tämä tarkoittaa siis sitä, että henkilö voidaan määrätä sairaalahoitojaksolle oman tahtonsa vastaisesti. Tahdosta riippumatonta hoitoa säätelee mielenterveyslaki (1116/1990). Yleisesti ottaen tahdosta riippumattomaan hoitoon määräämisen prosessi on tarkasti säädelty ja se vaatii vähintään kolmen eri lääkärin arvion potilaan hoidon tarpeesta. Potilaan kohdalla täytyy myös täyttyä kolme kriteeriä, jotka ovat: 1. hänen todetaan kärsivän psykoottistasoisesta psykiatrisesta sairaudesta, joka aiheuttaa todellisuudentajun hämärtymistä; 2. hän on hoidon tarpeessa, koska hoitamatta jättäminen pahentaisi hänen sairauttaan tai aiheuttaisi vakavaa vaaraa potilaan itsensä tai muiden terveydelle tai turvallisuudelle; ja 3. muiden hoitomuotojen arvioidaan olevan riittämättömiä tai soveltumattomia. (Kanerva – Hämäläinen 2017: 72–74.)  

Tahdosta riippumattomaan hoitoon liittyy monia potilaan itsemääräämisoikeuteen liittyviä ongelmakohtia. Lisäksi potilas ei välttämättä hyödy hoidosta optimaalisesti, kun hoitoa toteutetaan potilaan tahdon vastaisesti. "Pakkohoitoon" joutuminen usein pikemminkin vahvistaa potilaan hoitovastaisuutta, jos hän kokee, ettei voi luottaa hoitohenkilökuntaan tai ettei häntä kuunnella tai uskota. Tämän vuoksi terveydenhuollon henkilöstön, kuten sairaanhoitajien, tulisi aina ensin kokeilla tai arvioida kaikkien muiden hoitovaihtoehtojen mahdollisuudet, antaa potilaalle runsaasti informaatiota hänen sairaudestaan ja sen vaatimasta hoidosta, pyrkiä mahdollisimman hyvään yhteisymmärrykseen ja molemminpuoliseen vuorovaikutukseen potilaan kanssa sekä hyödyntää hoitotyössä perhelähtöistä hoitotapaa, jotta hoidolla voitaisiin saavuttaa kaikkein parhaat tulokset. (Kanerva – Kuhanen 2017: 257–262; Skitsofrenia: Käypä hoito -suositus. 2015.)  

Sairaudentunnottoman potilaan hoitaminen erityisesti tahdosta riippumattomassa hoidossa nostaa käytännön ongelmien lisäksi esiin myös eettisiä kysymyksiä hoitohenkilökunnan pohdittavaksi. Varsinkin tilanteissa, joissa potilas on vaaraksi vain itselleen, mutta ei muille, voi herätä kysymys, onko terveydenhuollon henkilökunnalla oikeutta estää ihmistä tekemästä itselleen mitä haluaa, vaikka tämä olisi ihmiselle itselleen vahingollista. Kysymykset kiertyvät lopulta potilaan itsemääräämisoikeuden ja sen rajojen ympärille. Esimerkiksi Nyberg (2015) kirjoittaa kohtaamastaan tapauksesta, jossa tahdosta riippumaton hoito tai mikään muukaan hoitomuoto ei ollut auttanut sairaudentunnotonta anoreksiaa sairastavaa ja kuinka tämä lopulta menehtyi hoitojen päättämisen jälkeen. Tällaiset tapaukset pistävät pohtimaan, kuinka suuret ovat nykyisen mielenterveyshoitotyön mahdollisuudet sairaudentunnottomien potilaiden hoidossa.  

Tärkeää on kuitenkin tiedostaa, missä määrin kukin mielenterveyden häiriöistä kärsivä on kykenevä päättämään omasta hoidostaan ja milloin sairaus vaikuttaa liikaa hänen päätöksentekokykyynsä. Vaikka potilas ei sairautensa vuoksi kykenisikään hyväksymään hoidon tarvettaan, tulee häntä hoitavien silti kuunnella myös hänen mielipiteitään, kunnioittaa potilasta ja pyrkiä hänen kanssaan luottamukselliseen vuorovaikutussuhteeseen, jotta potilaan hoitoon sitoutumista ja sairaudentuntoa voitaisiin parantaa. Vain näistä lähtökohdista voidaan tavoitella sairaudentunnottoman mielenterveyden häiriöstä kärsivän onnistunutta hoitoa.  

Huttunen, Matti 2016. Skitsofrenia. Duodecim Terveyskirjasto. Verkkodokumentti. Julkaistu 17.10.2016. <https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00148>. Luettu 19.12.2017.  

Kanerva, Anne – Hämäläinen, Kaisu 2017. Mielenterveyshoitotyö ja yhteiskunta. Teoksessa Hämäläinen, Kaisu – Kanerva, Anne – Kuhanen, Carita – Schubert, Carla – Seuri, Tarja. Mielenterveyshoitotyö. 5. uudistettu painos. Helsinki: Sanoma Pro. 65–101. 

Kanerva, Anne – Kuhanen, Carita 2017. Keskeisimmät mielenterveyden häiriöt ja niiden hoitotyö. Teoksessa Hämäläinen, Kaisu – Kanerva, Anne – Kuhanen, Carita – Schubert, Carla – Seuri, Tarja. Mielenterveyshoitotyö. 5. uudistettu painos. Helsinki: Sanoma Pro. 224–298.  

Kauppi, Kaisa 2016. Adherence to treatment in psychotic disorders – Development of user-centered mobile health intervention. Väitöskirja. Turku: Turun yliopisto. Lääketieteen tiedekunta. Hoitotieteen oppiaine. Saatavilla sähköisesti osoitteessa: <http://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/123246/AnnalesD1227Kauppi.pdf?sequence=2&isAllowed=y>.  

Mielenterveyslaki 14.12.1990/1116. Finlex. Saatavissa sähköisesti osoitteessa: <https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1990/19901116?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=mielenterveyslaki>. Luettu 19.12.2017.  

Nyberg, Reita 2015. Neiti A ei suostunut anoreksian hoitoon. Potilaan Lääkärilehti. Julkaistu 7.11.2015. Saatavissa sähköisesti osoitteessa: <http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/neiti-a-ei-suostunut-anoreksian-hoitoon/>. Luettu 19.12.2017.  

Oksanen, Jorma 2015. Lääkehoitoon sitoutumisen tukeminen psykiatriassa. Duodecim 131: 1437–1442.  

Skitsofrenia: Käypä hoito -suositus. 2015. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim. Saatavilla sähköisesti osoitteessa: <http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi35050>. Luettu 19.12.2017.  

Sneck, Mirka 2013. Sairaudentunnottomuus skitsofreniassa : Keinoja lisätä hoitoon sitoutumista. Opinnäytetyö. Jyväskylä: Jyväskylän ammattikorkeakoulu. Sosiaali-, terveys- ja liikunta-ala. Hoitotyön koulutusohjelma. Saatavilla sähköisesti osoitteessa: <http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/62543/ValmisOpinnayte_Mirka.pdf?sequence=1&isAllowed=y>.